– Se sydämeni on, ma virkoin sulle, kun vangitsit sen käteen lämpimään, min sille teit, on kevät tehnyt mulle!

– Mut taivaanvärein väikkyi märkä tie, ja viidat punersivat huikaistulle. Niin liian varhain suvi tullut lie.

– On kuollut perho, sanoit murhemiellä, se ruusupensaan alle hautaan vie. – Oi ei, ma huusin, ei, se elää vielä! Sen hautasit sa käsi vavisten. Ma itkin yhä: ei, se elää siellä!

Mut armas, jälkeen talven myrskyjen
jo tuoksuu metsä, ilmat helenevät,
ja valoon aukes hauta pienoinen.
Säteissä kultasiivet värisevät.
Se onko perho, sielu perhosen,
vai lemmen kimmel vain – vai itse kevät?

Saima Harmaja