Tammikuussa bongataan lintulaudan ruokailijoita27.01.2024
Tavallisia talvilintujaLähteenä käytetty BirdLife sivustoa - lue sieltä lisää Suomen linnuista :) Katso myös Talvilintukurssi Youtubessa:
Talitiainen (talgoxe)
Talitiainen on sinitiaista suurempi (15 cm) värikäs lintu. Sen tuntomerkkejä ovat musta päälaki, valkeat posket, vihertävä selkä, siiven valkea poikkijuova ja keltainen alapuoli, jonka halkaisee musta juova. Koiraalla juova on leveämpi ja selvempi kuin naaraalla. Tuttu ”ti-tyy”, ”titi-tyy” tai tämän laulun erilaiset muunnelmat kuuluvat pihoilta jo helmikuun aurinkoisina päivinä. Talitiainen liikkuu pelottomasti pihapiirissä ja tutkii touhukkaasti ruokintapaikan antimet. Se esiintyy yleisenä koko Suomessa. Talitiainen viihtyy niin kaupungeissa kuin maaseudulla ja on kaikkein yleisin vieras ruokinnoilla. Sinitiainen (blåmes)
Sinitiainen on talitiaista pienempi (12 cm) tiainen. Pään sivut ovat valkoiset lukuun ottamatta nokan tyvestä niskaan ulottuvaa mustaa juovaa. Päälaella on sininen kalotti, ja kaulassa on tummansininen ”kaulahuivi”. Rinta on keltainen (vatsan keskellä voi erottua epäselvä tummahko pystyjuova), selkä ja pyrstö ovat haalean siniset. Koiras ja naaras ovat muuten samannäköiset, mutta naaras on koirasta haaleampi. Koiras aloittaa iloisen laulunsa ”tsii-tsii-tililililili” aurinkoisina helmikuun päivinä. Se liikkuu aktiivisesti lennellen oksalta toiselle. Sinitiaiset ovat mieltyneet lehti- ja sekametsiin, pihoihin ja puistoihin. Sinitiainen on Etelä-Suomessa yleinen, ja sitä tavataan harvalukuisana aina Perämeren korkeudelle asti. Koska sinitiainen ei kerää talvivarastoja, ihmisen tarjoama talviravinto on sille tärkeää. Hömötiainen (talltita)
Hömötiainen on pelottoman oloinen, pieni (12 cm) ja vaatimattoman värinen tiainen. Sillä on musta päälaki ja kurkkulappu sekä vaaleanharmaa selkä ja likaisenvalkea vatsapuoli. Siivellä ei ole valkeita poikkijuovia, kuten kuusitiaisella. Se ääntelee hermostuneena ”tsi-tsi tsää tsää tsää”. Talvisin se kerääntyy sekaparviksi muiden tiaisten kanssa, ja saattaapa parveen liittyä myös puukiipijä ja hippiäinen. Hömötiainen kerää syksyllä talvivarastoja. Niitä käyttäen sekä lintulaudalla vieraillen se pärjää hyvin talven yli. Hömötiaisella on taito laskea ruumiinlämpöään kovina talviöinä jopa kymmenen astetta. Näin energiaa kuluu vähemmän. Hömötiainen on pääosin paikkalintu. Samannäköinen viitatiainen on Suomessa erittäin harvinainen. Kuusitiainen (svartmes)
Kuusitiainen muistuttaa vähän pientä (11 cm) ja väritöntä talitiaista. Parhaana tuntomerkkinä on niskassa oleva iso valkea alue. Päälaki on musta, posket valkoiset, leukalappu musta, vatsapuoli likaisen valkoinen ja selkä tummanharmaa. Siivellä on kaksi valkeaa poikkijuovaa. Usein kuusen latvasta esitetty laulu on nopea, korkea ja inttävä sarja “siitju-siitju-siitju…”. Nopealiikkeisellä kuusitiaisella on tapana lennähtää pikaisesti metsänreunasta ruokintapaikalle, napata siemen ja lentää salamana takaisin aterioimaan puunoksalle. Kuusitiainen on yleisin Etelä-Suomessa, mutta se esiintyy harvalukuisena vähintään Kainuun korkeudelle saakka. Töyhtötiainen (tofsmes)
Töyhtötiainen on touhukas, pieni (11 cm) lintu. Töyhtötiaisen silmiinpistävin tuntomerkki on, nimensä mukaisesti, mustavalkoraidallinen töyhtö. Pää on valkoinen lukuun ottamatta mustaa leukalappua ja poskella olevaa mustaa juovaa. Linnun alapuoli on likaisen valkea ja selkä ruskea. Töyhtötiainen ääntelee pirteästi ”kirriririt kirriririt”. Talvella töyhtötiainen liittyy tiaisten muodostamiin sekaparviin, mutta heti parven siirryttyä pois metsästä se jättää parven. Töyhtötiainen on uskollinen paikkalintu, joka kaihtaa avointa maastoa, kuten vesistöjä, eikä sitä saaristossa näe. Sitä tavataan Etelä- ja Keski-Suomessa. Töyhtötiainen käy talviruokinnalla, kunhan ruokintapaikka sijaitsee tarpeeksi lähellä metsää. Viherpeippo (grönfink)
Viherpeippo on varpusen kokoinen (15 cm) tukevanokkainen peippolintu. Koiras on yleisväritykseltään vihreä. Siiven etureunassa viherpeipolla on selvä keltainen pitkittäisjuova. Myös pyrstön reunat ovat keltaiset. Naaras on harmaanvihreä, ja sillä on rusehtava, hieman viiruinen selkä. Myös naaraan paras tuntomerkki siiven keltainen pitkittäisjuova. Viherpeippo on valppaan oloinen, ja se pyrähtää pelästyessään nopeasti lentoon. Laulussa on sointuvia viserryksiä ja kuuluva ryystävä osa. Viherpeippo liikkuu parvissa ja käy lintulaudalla ahnaasti auringonkukansiementen kimppuun. Viherpeipon kanta moninkertaistui talviruokinnan ansiosta muutamassa vuosikymmenessä, mutta viime vuosina viherpeippo on vähentynyt kantaa kurittavan loiseliön vuoksi. Suurin osa viherpeipoista talvehtii Suomessa. Laji on yleinen Etelä- ja Keski-Suomessa ja harvalukuinen Lapin taajamissa. Vihervarpunen (grönsiska)
Vihervarpunen on viherpeippoa pienempi (12 cm), kellanvihreä viiruinen lintu. Tuntomerkkejä ovat pieni pää, tummat siivet, joissa kaksi vaaleankeltaista poikkijuovaa, ja lyhyt lovipäinen pyrstö. Pyrstön tyvellä on keltaista. Kyljessä on pitkittäisviiruja. Koiraalla on tumma pää ja kurkku. Naaras on väritykseltään hailakampi. Molemmilla sukupuolilla on silmän yläpuolella taaksepäin kulkeva vaalea juova. Kutsuääni on ”tsviy” ja ”tsvii-i”. Vihervarpusparvet liikkuvat vilkkaasti ja heiluvat koivun tai lepän oksilla siemeniä syöden, välillä roikkuen jopa ylösalaisin. Suomessa talvehtivien vihervarpusten määrä vaihtelee suuresti eri talvien välillä. Keltasirkku (gulsparv)
Keltasirkku on talitiaista vähän suurempi (17 cm). Selvimpänä tuntomerkkinä on pään ja vatsan keltaisuus. Selkä on ruskea, viiruinen. Pyrstö on melko pitkä, ja sen reunoilla vilkahtaa valkoista linnun lennähtäessä. Pyrstön tyven ja selän välissä näkyy, etenkin linnun lennähtäessä, punaruskea alue. Nokka ei ole kovin iso, mutta tarkkasilmäinen erottaa alanokan siniharmaana. Naaras on hailakamman värinen, kellanruskea. Laulu on kuuluva “tsi-tsi-tsi-tsi…tsyyy”, jonka viimeinen tavu eroaa selvästi alkuosasta. Talveksi keltasirkut kerääntyvät parviksi. Talviruokinnalle tullessaan keltasirkku ei mielellään nouse lintulaudalle, vaan etsii maasta kauranjyviä ja muita pieniä siemeniä. Keltasirkku pitää myös kauralyhteestä. Säikähtäessään linnut lentävät lähellä olevan koivun latvustoon tarkkailemaan tilannetta. Urpiainen (gråsiska)
Urpiainen on noin vihervarpusen kokoinen, pieni (13 cm), yleisväritykseltään harmaa, juovainen lintu. Se on helppo tunnistaa otsassa olevasta punaisesta laikusta. Koiraalla on hiukan punertavaa sävyä myös rinnassa, mikä naaraalta puuttuu. Siivessä on valkea poikkijuova. Nokka on pieni, ja sen alla on musta leukalappu. Talvella urpiaiset kerääntyvät parviksi, jotka liikkuvat levottoman oloisesti rikkaruohostoissa ja puiden oksilla. Välillä parvi lehahtaa lentoon laskeutuen kohta naapurikoivuun. Lennossa parvesta kuuluu iloista ”dsup dsup” -pulinaa, ja oksalla istuessaan urpiaiset kommunikoivat ”tsäii”-tervehdyksin. Kevätauringon paistaessa koiras alkaa laulaa surisevaa lauluaan. Urpiaisten määrä vaihtelee talvittain. Varpunen (gråsparv)
Varpunen on tukevan oloinen (14 cm) viherpeipon kokoinen pikkulintu, jolla on melko kookas siemensyöjän nokka. Selkä on ruskea, ja siinä on mustia juovia. Alapuolelta varpunen on harmaa. Koiraalla on harmaa päälaki ja posken alaosa sekä musta silmän ja nokan välinen alue ja kurkkulappu (musta kurkkulappu laajenee kesällä rintaan). Silmän takana on punaruskea alue. Naaraan pää on muuten tasaisen ruskea, mutta silmästä taaksepäin lähtee vaaleampi juova. Varpunen viihtyy asutuksen liepeillä, aina pienistä taajamista kaupunkien keskustoihin. Varpunen elää parvissa ja on kotipaikkauskollinen ympäri vuoden. Sen seurallista ”tsirp tsirp tsirp” –ääntä kuulee pensasaidoista ja räystäiltä. Pikkuvarpunen (pilfink)
Pikkuvarpunen on vain aavistuksen varpusta pienempi (14 cm). Pikkuvarpuskoiras ja -naaras ovat samannäköiset, ja ne muistuttavat hieman varpuskoirasta. Eroina ovat kuitenkin pikkuvarpusen ruskea päälaki (varpusella harmaa) ja valkealla poskella näkyvä pyöreähkö musta täplä, mikä on pikkuvarpusen paras tuntomerkki. Pikkuvarpunen ääntelee samalla tavalla kuin serkkunsakin, mutta sirkutus on soinniltaan kirkkaampaa ja kovempaa. Pikkuvarpunen viihtyy samanlaisessa ympäristössä kuin varpunen, mutta ei aina tule aivan kaupunkien keskustoihin. Pikkuvarpunen on runsastunut voimakkaasti, ja se on levittäytynyt jo Lapin eteläosiin saakka. Mustarastas (koltrast)
Mustarastas on hiukan pyylevä (27 cm) ja pitkäpyrstöinen. Koiras on täysin musta. Nokka tummuu syksyllä, mutta kevääksi se muuttuu taas kauniin keltaiseksi. Naaras on ruskea, ja sen rinta on vaaleanviiruinen. Naaraalla nokka on aina tumma. Säikähtäessään mustarastas lehahtaa lentoon ja lentää maata viistäen viereisen pusikon suojiin ja ääntelee sieltä kimakkaa ”pink-pink”-varoitustaan. Mustarastaan kaunis, huilumainen laulu on monelle kevään ensimmäinen merkki. Mustarastas viihtyy talvella ihmisten läheisyydessä. Se on oppinut käyttämään ihmisen tarjoamaa ravintoa hyväkseen, ja yhä useampi mustarastas jääkin Suomeen talveksi. Ruokinnalla sen herkkua ovat pähkinät, leivänmurut sekä kuivatut marjat ja omenat. Punatulkku (domherre)
Punatulkku on rauhallisen oloinen, tukeva (16 cm) lintulautavieras. Sillä on musta kurkku ja päälaki sekä tukeva kekomainen nokka. Koiraalla rinta on punainen ja naaraalla ruskea, selkä on molemmilla harmaa. Siivet ja pyrstö ovat mustat. Siivellä on valkea poikkijuova. Lisäksi lennossa pyrstön tyven ja selän välissä erottuu valkea alue. Punatulkut liikkuvat talvisin pareittain tai pienissä parvissa. Välillä parvesta voi kuulla pientä surumielistä viheltävää kutsuääntä ”pjy-pjy”. Suurin osa talvehtii, mutta osa vaeltaa jopa Keski-Eurooppaan saakka. |
