Mutta, mutta ... ihminen ei elä vain leivästä - elämään kuuluu paljon muutakin

Osallisuuden kokemus ja sosiaaliset suhteet ovat tärkeitä niin aikuisille, nuorille kuin lapsillekin.

Jokaisella pitäisi olla tunne, että kuuluu johonkin ryhmään. Tärkeää on tulla hyväksytyksi sellaisena kuin on.  Arjessa pitää kokea onnistumisia. Lapsilla ja nuorilla tulee olla myös itsemääräämisoikeus ja valinnan mahdollisuus.

Virtuaalivanhemmuus ie. nettivanhemmuus on läsnäolevan kasvokkain vanhemmuuden laiha korvike.

Viestintäministeri Suomessa totesi kymmenen vuotta sitten, että "Monet vanhemmat haluavat ymmärtää nuoria, mutta he eivät kerta kaikkiaan kykene siihen". Hän esitti lääkkeeksi tähän vanhempien ymmärtämättömyyteen nettiä: 24-tunnin viranomaispalvelutarjontamallia. Lisäksi tarjolla on ohjekirjasia niille vanhemmille, jotka oikeasti haluavat poistaa tätä ymmärtämisvajetta. Kyseiset lääkkeet kyllä parantavat joidenkin vanhempien ymmärtämystä ja auttavat vanhempia kasvatustyössä, mutta suurin osa vanhemmista tarvitsee ensisijaisesti muuta perustarpeisiin perustuvaa tukea kasvatustehtävässään.

Käsitykseni mukaan vanhemmat ja kasvattajat Suomessa ymmärtävät lapsia ja nuoria, mutta yhteiskunta ei vain ole kaikin osin pysynyt mukana tässä internet-genressä. Yhteisöllisyys ja sosiaalisen hyvinvoinnin merkitys on musertunut yksilöllisyyttä korostavan keskinäisen kilpailun ja aineellisen menestysajattelun jalkoihin. Käsitykseni perustuu vanhempaintoiminnan arjen kokemuksiin lähes 30 vuoden ajalta eri koulujen vanhempainyhdistyksissä, Vanhempainliitossa, Seurakuntien sekä European Parents’ Associationin eri tehtävissä. Eritoten kodin ja koulun väliseen arjen vanhempaintoimintaan peilaten kysyn, miksi vanhempien jälleen vähätellään? Mitkä ovatkaan toimintaamme ohjaavat yleisinhimilliset arjen arvot ja tarpeet?

Meidän jokaisen, niin vanhempien, lasten kuin nuortenkin aineellisia perustarpeita ovat ruoka, juoma, asunto ja vaatteet, vesihuolto ja terveyspalvelut sekä koulutus, liikenne ja kulttuuripalvelut.

Mutta ihminen ei elä vain leivästä

Voimme sangen vaivattomasti ymmärtää, että ihmisarvoiseen elämään kuuluu myös aineettomia perustarpeita kuten esimerkiksi sosiaalisen yhteisyyden ja osallistumisen tarve, turvallisuuden tarve, ihmisyyden kehittymistarve, luovuuden kyky ja tarve, tarve tuntea olevansa jotakin, rakkauden tarve, ajatusten ja ilmaisun tarve.

Näitä aineettomia tarpeita ei tarvitse kaukaa haeskella vaan ne löytyvät pohtimalla sitä mitä olemme kokeneet ja koemme, esimerkiksi me vanhemmat olemme joskus olleet lapsia ja nuoria, jonkun opettajan oppilaita ja useimmat meistä ovat par'aikaa työyhteisöjen jäseniä. Me vanhemmat myös rakennamme lapsillemme ja nuorillemme ulkonaiset elämän puitteet kodissa, koulussa, lähiympäristössä, yhteiskunnassa ja loppujen lopuksi myös koko kulttuurissamme. Useimmilla meillä on nettiyhteys sekä kotona että työpaikassa. Internetin käyttäjien osuus Suomen väestöstä oli 83 % kuluvan vuoden elokuussa, joten rohkenen epäillä, että nuorten ymmärtämisessä on kyse aivan jostain muusta kuin netistä.

Nuorten ja lasten kiinnostus virtuaaliyhteisöihin perustuu sosiaalisen yhteisöllisyyden ja osallistumisen tarpeeseen.

Meillä jokaisella on tarve vaikuttaa ja osallistua, tietoisesti tai tiedostamattamme. Ihmistä sanotaan sosiaaliseksi olennoksi juuri siksi, että hänellä on tarve elää yhteydessä ja vuorovaikutuksessa muihin ihmisiin, osallistua oma yhteisönsä elämään ja toimintaan. Kavereiden kanssa on kivempaa kuin yksin.

Kuinka moni lapsi ja nuori voi sanoa olevansa onnellinen nettikodissa, jossa ei ole läsnäolevia aikuisia siis vanhempia tai koulussa, jossa pitää koko ajan suorittaa eikä ole aikaa hengailla luokkakavereiden kanssa ja rakentaa todellisia ystävyyssuhteita?

Juuri ja ainoastaan keskinäisen nettivuorovaikutuksen kautta toteutuvat liian monen lapsen ja nuoren tarpeet, esimerkiksi rakkauden ja välittämisen tarve tai tarve tuntea olevansa jotakin.

Tarve tuntea olevansa jotakin saa tyydytyksensä siitä, että toiset huomaavat meidät, puhuvat meille, välittävät siitä, mitä teemme tai sanomme tai kirjoitamme vaikkapa netissä; toisin sanoen että saamme tunnustusta tasavertaisena ihmisyhteisön jäsenenä, että sillä mitä osaamme tai mitä mieltä olemme on merkitystä ja se otetaan huomioon, sitä kuunnellaan ja siihen vastataan.

Näin toteutuu tunne omasta arvosta ihmisenä ja siitä rakentuu osaltaan oma identiteetti. Virtuaaliyhteisössä joukkoa nuoria yhdistää yhteisen mielenkiinnon kohde ja säännöt ja heidän välillään toteutuu tunne yhteisöllisyydestä. Näitä lasten ja nuorten nettiryhmiä ei sido aika (öiseen aikaan on kiva irkkailla) eikä paikka (kaveri voi olla naapuri tai australialainen) vaan yhteinen kiinnostuksen kohde esimerkiksi Metallica.

Luodut sosiaaliset siteet voivat olla lapselle tai nuorelle niin merkittäviä että puhutaan nettiriippuvuudesta. Netti-identiteetti rakentuu usein nimimerkin ympärille ja sen takana olevan henkilö voi olla anonyymi esimerkiksi sukupuolen ja iän puolesta. Tästäkin syystä netti kasvattajan korvikkeena tuntuu varsin kummalliselta ajatukselta.

Mutta nuoriamme ei voi syyttää siitä, että he roikkuvat liikaa netissä!

Jokaisella lapsella ja nuorella on tarve ilmaista ja vaihtaa ajatuksia toisten kanssa vähintään puhumalla ja lisäksi kirjoittamalla, julkaisemalla, kuvien ja muiden ilmaisukeinojen avulla.

Jokaisella lapsella ja nuorella on myös oikeus kysyä ja saada vastauksia, vastaanottaa tietoa ja mielipiteitä ja tulla kuulluksi - ei ainoastaan virtuaaliyhteisöissä vaan kasvokkain tapaamisissa (miitit; meetings) kotona läsnäolevien aikuisten siis vanhemmuuden asiantuntijoiden kanssa, päiväkodissa ja koulussa opettajien ja päiväkoti- ja oppilashuoltotyöammattilaisten kanssa sekä kotikulman nuorisokahvilassa nuorisotyöntekijöiden kanssa.

On selvää, että tieto- ja viestintäteknologian myötä yhteiskuntamme on medioitunut ja muuttanut kasvatettavien ja kasvattajien arkea.

Tämä medioituminen asettaa vaatimuksia uudenlaisten kansalaisvalmiuksien kehittämiselle - mediakasvatukselle. Koulutusjärjestelmämme tulisi huomioida, että jokaisella lapsella, nuorella ja kasvattajalla on tasavertaiset mahdollisuudet mediakasvatukseen. Mediakasvatus on mediataitojen kehittämistä osallisuuden ja ennaltaehkäisevän suojelun näkökulmista. Näillä perusteilla mediakasvatus kiinnittyy esimerkiksi YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen ja vuonna 2006 voimaan astuneen nuorisolain toteutumiseen Suomessa.

Mediakasvatusta tarvitaan, mutta ajatus siitä, että vanhemmat kasvattaisivat lapsiaan ja nuoriaan vain virtuaaliyhteisöissä tai että nuorisotyö ja opinto-ohjaus siirrettäisiin kokonaan virtuaalipalvelimille osoittaa, että aitoa arjessa läsnäolevaa aikuisuutta, vanhemmuutta ja opettajien kasvatustaitoja ja sosiaalisen hyvinvoinnin merkitystä halutaan kyseenalaistaa.

MARJA-SINIKKA TUHKANEN-MATTILA

KM Kasvatustieteen maisteri & MBA Liiketaloustieteen maisteri